Tämä artikkeli venäjäksi
Olen aina tiennyt, ettei mikään ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria. Näin oli isälläni tapana sanoa. Tällä kertaa onni viimein potkaisi minua, sillä pääsin havainnoimaan Riemannin geometrian oppeja niin sanotusti tositoimissa ja ilman kirjaviisauteen jumittumista. Näen, kuinka minulle tuntemuksista tuttu maa-alue vääristyy, jopa suoranaisten topologisten muutosten myötä: “reunojen” ja “aukkojen” lukumäärä lisääntyy tai vaihtoehtoisesti vähenee riippumatta sisäänpäin vetämisestä tai kiertymisestä murtumatta. Ja niin sunnuntaina tapahtui niin ikään tällainen tilanne: osa pinnasta työntyi ulos, pullistui ja vääntyi, muodostaen siten uuden reunan. Tämä tapahtui Narvassa.
Hätätilanteesta johtuen, lähdin aikaisena sunnuntaiaamuna jälleen äitini luokse Pietariin. Sijainti ei ole tätä nykyä kuin ennen muinoin. Euklidisen geometrian, jonka mukaan matka-aika on verrannollinen etäisyyteen ja kääntäen verrannollinen nopeuteen, tilalla onkin sen sijaan Riemannin geometria, jossa avaruus on voimatensoreiden lävistämä. Reitin kesto riippuu siitä, millaiseen tensorivirtaan törmäät matkallasi. Juuri tästä syystä minunkin matkani oli lähtö aivan väärään suuntaan, eikä edes maata pitkin, vaan ensin lautalla ja seuraavaksi bussilla kohti Narvaa. Älkää kysykö. :)
Narvassa näkyi Virosta Venäjälle matkaavien ihmisten jono. Pitkä jono. Tensoreissa tuntui olevan painetta kerrakseen, sillä muiden matkaan vaikuttavien tekijöiden lisäksi meitä oli vastassa virolaisten kadettien vartionvaihdon harjoitus. Tästä johtuen jokaisen rajan ylittävän matkustajan tarkastus vaati tavallistakin enemmän aikaa. Joka tapauksessa, päästyäni jonoon iltapäivällä kello 12:40, olin arvioinut pääseväni Venäjän puolelle saman vuorokauden sisällä, eli ennen kello 23 jolloin Viron raja sulkeutuu.
Seisoskelu rajalla on kuin vankilaan käskevän kortin nostaminen Monopoly-pelissä: “Mene vankilaan, olet menettänyt kymmenen vuoroa”. Tutustuimme nopeasti vieressä seisoviin, samassa tilanteessa oleviin ihmisiin ennen kuin syvennyimme tekemään meille jo tutuksi tullutta asiaa: tuhansien ihmisten ajan haaskaamista. Koko sen ajan pohdin mielessäni, että montako yhden ihmisen työtunnin verran tekemistä tässä mahtaa olla, ja millaisen softan tästä voisi ehtiä kirjoittamaan ja jopa julkaista jo samana päivänä. Kun on kerran käytössä kaikki nämä tunnit, jotka voisi käyttää hyödyksi rauhanomaisten tarkoitusten edistämiseen. Jonossa seisovien tietoteknisillä taidoilla ei ole niinkään väliä, sen kun vaan työntää jokaisen nenän eteen tekoälyä ja käskee fiiliskoodaamaan tauotta.
Aika ei käynyt pitkäksi seisoessa, koska niin kutsutut kaupustelijat keskeyttivät jatkuvasti kiireen olla tekemättä mitään. He ovat paikallisia, jonotuspaikkoja rahaa vastaan myyviä asukkaita. Jonotuspaikkoja kaupataan sekä verkossa — mukaan lukien livelähetyksissä, mikä muistuttaa myynti-ilmoitusten julkaisua sosiaalisessa mediassa (varaa paikkasi etukäteen, me jonotamme puolestasi jne.) sekä haalimalla asiakkaita jonon perältä lupaamalla heille jonotuspaikkoja suoraan jonon etupäästä. Yleistä tylsistymistämme helpottivat tapahtumapaikalla sattuneet riehumiset, kiroilu ja tappelut, joista Viron poliisi ei ollut moksiskaan. Se sai väkisinkin miettimään, että mahtoiko poliisin passiivisuuden taustalla olla oma lehmä ojassa.
Itse keskityin jonottamisen aikana valistustyöhön kertaamalla alakoulun perusmatematiikkaa ihmisten kanssa. Kaupustelijat ovat harvinaisen äänekkäitä, manipuloivia ja vetävät herneen nenään rehellisyyden tullessa puheeksi: “Ole hiljaa, jos sinulla ei kerran ole rahaa maksaa” ja “Anna ihmisen tienata elantonsa rehellisellä työllä”. Monilla jonossa seisovilla oli vaikeuksia hahmottaa mitä tässä oikeastaan tapahtuu ja he pohtivatkin asiaa ääneen: “Miksipä ei?”. Niinpä niin, jonossa seisoi yksi pieni ihminen, jonka tilalle tuli seisomaan toinen ihminen aivan rajanylityspaikan sisäänkäynnin edessä — missä mahtaa olla ongelma?
Ongelmana on jono-käsitteen vääristyminen. Sen määritelmä on “first in — first out”. Jos olet paikalla tiettyyn aikaan, se tarkoittaa sitä, että sinun edellä jonottavat aiemmin paikalle saapuneet. Tämä on ihan reilua kilpailua. Onhan kaikilla jonottajilla taustalla omat Narvaan matkustamiseen vaikuttaneet rajoitteensa, jotka ratkaisivat sen, miten ja mihin aikaan kukin pääsi perille kaupunkiin. Kaupustelijoiden läsnäolon myötä tämä määritelmä loistaa poissaolollaan. Jos he eivät odottaisi täällä etukäteen asiakkaitaan, olisi edessäsi yksi jonottaja vähemmän. Tämä ei ole kuitenkaan vielä aivan kaikki, sillä riippumatta siitä, mitä kaupustelijat väittävät hyväuskoisina pitämilleen ihmisille sosiaalisessa mediassa, he eivät suinkaan tyrkytä yhtä jonotuspaikkaa vain yhdelle henkilölle. Näimme kuinka toistuvasti yhden jonottajan tilalle ilmestyy pariskunta, perhe ja koko sukukokous koirineen. Jos ympärillä olevat jonottajat ovatkin tästä tuohtuneita, kaupustelijat komentavat paikalle kauempana norkoilevat, muut samaan ryhmään kuuluvat ihmiset. Nämä alkavat vuorostaan vakuuttamaan näennäisen hysteerisinä: “Kyllä me kaikki kahdeksan olimme tässä koko ajan, etkö hyvä mies nähnyt vai oletko sokea?”. Fakta on tosiaan se, että merkittävän kokoinen, alaluokan edustajien oloinen porukka pyörii jonon lähellä ja ympärillä ihan jatkuvasti. Tähän porukkaan kuuluvat maleksivat, vetelehtivät, tupakoivat ja seisoskelevat vieressä ihan kiinni: “Miten niin? Minä vain seison tässä” jne. Jokainen kaupustelijoista ei ainoastaan vie tilaa jonosta, vaan hänen on myös poistuttava tunnin välein “ihan vaan käymään vessassa” viedäkseen muualta toisenkin jonotuspaikan. Siellä hän asettuu taloksi, puhuu puuta heinää, esittää kantavansa raskaita matkatavaroita, eli siis tyhjiä matkalaukkuja ja käsimatkatavaroita sekä muunlaista rekvisiittaa. Toisinaan hän jättää “matkatavaransa” jonoon odottelemaan siksi aikaa, kun hän vierailee muissa tukikohdissaan.
Yksi kaupustelija pitää hallussaan keskimäärin neljästä viiteen jonotuspaikkaa 200 metrin pituisessa jonossa. Hänen eduksi muodostuu jonon perässä vallitseva suhteellisen rauhallinen ilmapiiri. Ihmisillä ei vaikuta olevan kiire mihinkään. He istuvat penkeillä, poistuvat välillä kauemmas kahvittelemaan ja vahtivat toistensa matkatavaroita. Mitä väliä, jos paikalla häärää vielä yksi ukko matkalaukkunsa kanssa!
Mitä tulee asiakkaiden työntämiseen jonon sekaan vuoron lähestyessä, se onkin jo raakaa voimaa edellyttävä taito. Välikohtauksilta ei voi välttyä ja niinhän siinä käy, että tiedossa on riehumista ja alatyylistä kiroilua suu vaahdossa. Poliisi ei puutu tilanteeseen mitenkään niin kauan kun kyseessä ei ole fyysiseksi yltyvä yhteenotto. Jonottajat pyrkivät työntämään pois ja olemaan päästämättä joukkoonsa “asiakkaita”, jotka puolestaan päivittelevät teatraaliseen sävyyn kuinka ilkeitä, röyhkeitä ja epäreiluja ihmisiä täällä on. Valitettavasti kaupustelijat onnistuvat kaikesta huolimatta työntämään heidät jonon sekaan, sillä asiakkaat ohjataan jonoon sen etenemistä tarkkaan seuraamalla niin, ettei kukaan heistä seiso lopulta kaupustelijan viemällä paikalla. Jonon liikkuessa eteenpäin, jonottajat eivät osaa enää sanoa, kuka seisoi missäkin, jolloin he eivät myöskään pysty työntämään asiakkaita pois jonosta yhtä sinnikkäästi. He sulautuvat joukkoon ennemmin tai myöhemmin ja tähän ideaan perustuukin koko kaupustelijoiden harjoittama liiketoiminta.
Ja niin minä seisoin tämän kaiken sirkuksen keskellä iltayhdeksään asti, ymmärtäen ettemme todennäköisesti pääse ylittämään rajaa ennen vuorokauden vaihtumista. Meitä edellä seisoi vielä reilut sata ihmistä, kun taas rajanylitys ei ollut prosessina ainoastaan hidas vaan vieläpä ajankulun suhteen arvaamaton. Yksi vuoro päästää rajan yli noin 20 henkilöä kolmesti tunnissa, siis noin 60 henkilön tuntivauhdilla mekin olisimme ehtineet mukaan. Tässä kohtaa tensorit pysähtyivät kohtisuoraan ja piirsivät asymptootin, jolloin aikaa kului yli tunti niin, ettei ketään päästetty rajan yli.
Huomasin tämän sinisen hetken aikana olevani mukavassa seurassa: noin neljä, minä mukaan lukien vähemmän tuttavallista naista sekä nuori miespuolinen ohjelmoija Virosta. Jos laajennetaankin hieman hyvän seuran määritelmää, niin siihen kuului lisäksi hänen takanaan seisova vanha, Pietariin siskonsa ja serkkunsa haastavia asioita selvittämään matkustava liettualaismies. Meidän edessä seisoi energisiä ja hyvätapaisia ihmisiä, mutta sen sijaan takanamme alkoi olemaan tilanne päällä. En ihan heti osannut lukea kahta ihan nuorta teiniä tämän tilanteen osapuoliksi. He olivat Pohjois-Suomesta matkustavia lukiolaisia, Toljatista alun perin kotoisin, minne he olivat myös matkalla. Heidän lentonsa lähtee Pietarista kello 01:40 yöllä. Nuoret olivat holtittomia kuten monet muutkin heidän ikäisensä pojat ja heidän tuppukylästä alkanut matkansa kohti määränpäätä oli kestänyt jo toista vuorokautta.
Kun ymmärsimme, että panokset kovenevat, vaikka meidän jonottajien määrä ei kasvakaan, yritin sysätä teinit jonon etupäähän erään porukkaamme kuuluneen nuoren naisen kanssa yhteisvoimin. Otimme näiden kultamussukoiden tilanteen puheeksi rajanylityspaikan sisäänkäyntiä vartioivien poliisien kanssa. Nuoret eivät ymmärtäneet ympärillä tapahtuvasta juuri mitään, kuten ei sitäkään, kuinka he mahtavat ehtiä lennolleen ja miten heidän käy, jos he eivät ehdikään ajoissa perille. Poliisit katsoivat meitä pitkin nenänvarttaan. Sen voin paljastaa, että jossain kohtaa minä jatkoin keskustelua heidän kanssaan suomeksi ennen kuin annoin periksi ja vaihdoin kompromissina englantiin :). Naispoliiseista toinen oli ihan nuori ja toinen noin 35-vuotias. Poliisien mukaan heillä ei ole mitään keinoja vaikuttaa jonon etenemiseen. Poikia ei päästetty jonon etupäähän.
Tunti ennen rajanylityksen sulkeutumista sattui kohtaus, jonka pystyy pukemaan sanoiksi vain minua lahjakkaampi sanataituri (Babel, jos minulta kysytään :)). Toisaalta tilanne oli sitä luokkaa, että kaikki ne valonheittimet, pimeys, huudot, emotionaalinen ylikuormitus ja kiroilun sekaiset surunvalittelut ansaitsevat pikemminkin visuaalisen havainnollistamisen, mikä taas onnistuu paremmin Boschilta. Minä ohjeistan seuruettamme varaamaan meille pikaisesti yösijan Bookingista. Keskustelen samalla nimi- ja puhelinnumerolistaa laativan, kaupustelijoita pois hätistelevän rohkean naisen kanssa, heidän yrittäessä epäröimättä “ihan vaan varmuuden vuoksi” merkitä ylös listaan kuvitteellisten ihmisten nimiä täyttääkseen seuraavan päivän jonon etukäteen (sic!). Toinen seurueeseemme kuuluva nuori nainen huikkaa minulle kaiken kaaoksen keskellä: “Passi löytyy, Karina, juokse! Poliisi on pidättämässä pojat!” Minä riuhtaisen itseni väkijoukon keskeltä ja juoksen eteenpäin aitaa kohti, valonheittimen valaistessa tietäni. Näen niiden kahden virolaisen naispoliisin ottaneen kiinni meidän kaksi kultamussukkaamme sekä jostain yllättäen ilmestynyttä kaksi muuta teinipoikaa. Naispoliisit julistavat (yllättäen venäjäksi :)) ettei alaikäisten liikkuminen yksin yöllä ilman valvontaa käy päinsä. Nuoret on siksi pidätettävä vanhempiensa henkilöllisyyden selvittämisen ajaksi. Olemme siis käytännössä onnistuneet ilmiantamaan poikien alaikäisyyden yrittäessämme pyytää poliiseja päästämään heidät meidän edelle jonossa!
Minä ilmoitan poliiseille henkilötietoni. Kerron olevani Suomen kansalainen ja ottavani vastuun näiden alaikäisten valvonnasta. Poliisit änkyttävät aluksi “huoltajien kirjallisesta suostumuksesta alaikäisten yksin matkustamiselle”, mutta nähdessään ilmeeni, he päästävät nuoret ja vetäytyvät suosiolla kauemmas. Näin ollen meitä on porukassamme yhteensä viisi (ohjelmoija päätti pysyä meidän tätinaisten mukana) plus yllättäen seuraamme liittyneet neljä teiniä. Ehdotimme ystävällisesti liettualaisvanhukselle jospa hänkin haluaisi liittyä seuraamme, mutta hän fyysisesti hyväkuntoisena totesi aikovansa jonottaa siinä samalla paikallaan vaikka koko yön yli. Me varasimme lähistöltä kaksi yösijaa. Yksi naisista vei teinit toiseen niistä ja toinen nainen lähti tarkastamaan toista, meille varattua yösijaa. Minä ja kolmas nainen käymme istumaan alas keskelle raunioitunutta, matkatavaroiden ja varjojen täyttämää Pietarin aukiota ja ryhdymme vahtimaan vuoroamme. Virolainen ohjelmoija pysyi aluksi seurassamme. Kun yösijaa tarkastamaan lähteneet ja samalla teinit nukkumaan ohjanneet seuralaisemme palasivat takaisin, keskustelimme ja sovimme vahtivuoroista yön ajaksi. Ensimmäisestä vahtivuorosta vastasi minun lisäksi täti-ikäinen nainen, toisesta kaksi nuorta naista ja sitä seuraavasta, kello neljältä aamulla alkavasta virolainen ohjelmoija (siksi, koska mitä lähemmäksi rajanylityksen aukioloa mennään, sitä helpompaa mafialle on herääminen).
Yö oli kylmä. Suurin osa jonottajista olivat poistuneet, mutta moni heistä on edelleen paikalla vahtimassa jonon kriittisiä pisteitä. Tensorit eivät vaikene hetkeksikään. Me puhumme poliisille: “Onko tämä kaikki tarpeellista, eikö teidän tehtäviin kuulu päinvastoin tämän prosessin sujuvoittaminen!” Poliisit vastaavat tiuskimalla laiskasti: “Mitään tällaista ohjeistusta ei ole annettu! Laki ei kiellä myymästä omaa jonotuspaikkaa”. Minä tiedustelen heiltä, että mitä laki sitten tarkalleen sanoo tästä liiketoiminnan muodosta. Ovatko sen harjoittajat lain silmissä itsensätyöllistäjiä vai yksinyrittäjiä? Entä miten verotusjärjestelmä näkee heidät? Antavatko tällaisen liiketoiminnan harjoittajat kenties oikein kuitinkin tarjoamastaan palvelusta? Poliisit vaikuttavat hämmentyneiltä, mutta heidän pokkansa pitää: “Tämä asia kuuluu verottajalle, ei sinulle. Sitä paitsi hehän käyvät kauppaa käteisellä, eli tätä liiketoimintaa ei oikein voi kontrolloida mitenkään”. Totean tästä epäloogisuudesta närkästyneenä, että kannattaa miettiä seuraavaa: siinä missä me lähdemme kyllä pois, täällä rehottava rikollisuus on ja pysyy kanssanne Narvassa. Lopuksi poistun paikalta.
Keskustelemme naispuolisen kanssamatkustajan kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ympärillä on vihdoinkin rauhallista ja kaikki kaupustelijat ovat kaikonneet paikalta. Minä selitän hänelle, kuinka ruma tuo Pushkinin kadun patsas oikein on. Sehän näyttääkin niin pelottavalta pimeässä. Patsas on shakin suurmestari Paul Keres, Narvassa syntynyt ja lähes kaksinkertainen shakin hallitseva maailmanmestari. Patsas esittää Keresiä istumassa shakkilaudan äärellä, edessään tyhjä tuoli. Juuri tälle tuolille jonottajat istuvat, kun he haluavat ottaa kuvia muistoksi Instagramiin. Juttu luisti sen verran hyvin, ettemme edes huomanneet kuinka kolme tuntia ehti kulua. Näemme kuinka seuraamme liittyneet nuoret naiset kävelevät meitä kohti (he molemmat muuten pelaavat samassa naisten jääkiekkojoukkueessa!), mukanaan avain asuntoon, missä virolainen ohjelmoija on jo nukkumassa. Olemme niin kylmissämme, että pystymme hädin tuskin liikahtamaan. Joka paikkaan särkee, mutta eipä asialle voi mitään. Meidän on kompuroitava asunnolle.
Asunto on pimeä ja todella kylmä. Lämmitys on ollut pois päältä huhtikuusta alkaen. Lämmintä vettä tosin löytyy lämminvesivaraajasta. Harjaamme hampaat, juomme teetä pimeässä ja käymme sitten kahdestaan makuulle suurikokoiseen sänkyyn. Tarkistamme ensin ettei virolainen ohjelmoija ole siinä nukkumassa. Hän nukkuu ihan vieressä kerrossängyssä. Ei ole helppoa ennustaa missä ja kenen kanssa tulet reissun aikana viettämään yösi. Minä vietän kolme tuntia nukkuen samassa sängyssä tuntemattoman naisen kanssa. Vieressä kuorsaa tuntematon, noin 28-vuotias kivannäköinen mies. Juuri kellään meistä ei ole mitään tätä vastaan.
Heräämme naispuolisen kanssamatkustajan kanssa vaivalloisesti herätyskellon — itse asiassa kahden herätyskellon ääneen. :) Ketään muuta ei ole paikalla. Virolainen ohjelmoija oli lähtenyt aamuneljältä, kuten oli luvannutkin. Sitten lähtivät tytöt. Natisemme liitoksistamme. Harjaamme jälleen hampaat, pukeudumme ja juomme taas kuumaa teetä. Sitten suuntaamme kaikkine tavaroineen takaisin rajalle. Seurueeseemme mukaan ottamamme teinit eivät ole nukkuneet pommiin. He kävelevätkin jo meitä vastaan hiljaa hytisten. Ihmisjoukko on asettunut jonoon ja näemme eilen listaa laatineen naisen kävelemässä edestakaisin ja tarkastamassa jonottajien vuoronumeroita. Oma vuoronumeroni on 55., sama kuin ikäni. Hyväkuntoinen vanhus oli jonottanut samalla paikalla koko yön, aivan kuin oli sanonutkin. Katsomme häntä ja arvioimme hänen jonotuspaikkaa apuna käyttäen, missä omat jonotuspaikkamme sijaitsevat. Kiinnostavaa on se, etteivät myöskään eilen tutuiksi tulleet opportunistitkaan ole nukkuneet pommiin. He pulisevat jo nyt aivan jonon etupäässä, ääni vilustumisesta käheänä sekä aivan turhaan: raja on kiinni.
Automaattiovet aukeavat aamuseitsemältä. Toiset kaksi poliisia saapuvat paikalle ja niin koko kierros alkaa alusta! Ihmiset tönivät toisiaan, melusaaste on käsittämätön, kirosanat singahtelevat, “te ette muuten seisseet tässä kohtaa!” -huudot kaikuvat eikä siinä vielä kaikki. Emme kuulu ensimmäisten onnekkaiden kahdenkymmenen, rajan yli pääsevään joukkoon, joten alan pikaisesti ohjeistamaan teinejä. Kerron heille miksi heidän kannattaa tehdä vanhempiensa kanssa reklamaatio lentoyhtiölle ja vaatia rahojaan takaisin. Selitän perusteellisesti mitä kaikkia liitteitä heidän on toimitettava reklamaation yhteydessä. Me ostimme nuorille uudet lentoliput. Heidän lentonsa lähtee viideltä illalla Pietarista ja toivommekin koko sydämestämme, että he ehtivät saapua ajoissa perille. Seisomme paikoillamme kuin sillit purkissa, ihan kiinni toisissamme ja ympärillä olevien ihmisten matkatavaroiden osuessa kerta toisensa jälkeen jalkoihimme. Tiedostan koko ajan puutuneiden jalkojeni tietävän ongelmia myöhemmin, mutta keskityn sen sijaan olemaan läsnä hetkessä aivan kuin elämäntapavalmentajat tykkäävät neuvoa. Minulle on siksi tässä kohtaa aivan se ja sama mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuulumme kolmanteen kahdestakymmenestä ihmisestä koostuvaan, rajat ylittävään joukkoon. Jääkiekkoilijat kulkevat molemmin puolin meitä, kun siirrymme eteenpäin käsikynkässä ja tönäisemme teinit kävelemään meitä edellä. Kävelemme nauhan toiselle puolelle rajan yli.
Virolaisten rajatarkastus tuntui silkalta pettymykseltä tämän kaiken seisoskelun jälkeen! Aamuvuoro vaikutti olevan hädin tuskin hereillä ja heidän työtahtinsa sekin varsin hitaalta, vailla kipinää. Pääsemme jatkamaan matkaa nopeasti, mutta tästä huolimatta laahustamme sillan yli Venäjän rajan puolelle, sillä kenenkään meistä jalat eivät meinaa kantaa. Tässäpä kaikki mitä Viro on onnistunut saamaan toiminnallaan aikaan: jopa porukkamme toisinajattelijat tervehtivät venäläisiä rajavartijoita kuin läheisiään samalla kun toiseksi mainitut vastaavat tervehtimällä melkeinpä avosylin. :) Pääsemme rajan yli alle minuutissa, minkä jälkeen meillä on vuorossa pienimuotoinen haaste. Meillä on vaihtoehtona joko kivuta noin kilometrin pituinen etäisyys mäkeä pitkin bussipysäkille (mukanaan eiliset bussiliput, mitkä saattavat olla vielä voimassa tai sitten eivät) tai vaihtoehtoisesti taksin tilaaminen. Minä ja naispuolinen kanssamatkustajani valitsemme taksikyydin. Hän on myöhästymässä haudalla vierailusta (on kulunut vuosi läheisen kuolemasta, koko hänen perheensä saapuu paikalle) ja minä olen menossa hoitamaan asioita. Minä hoidan hinnasta tinkimisen ja vastassa on jälleen mafian oloinen porukka. Tilanne on tällä kertaa kuitenkin lastenleikkiä kaupustelijoiden toimintaan verrattuna. Paljon huonompaa on se, että tinkimistä harrastaa useammin enemmän tai vähemmän keskustelutaitoinen järjestäytynyt rikollisuus — kun taas autopommi-iskuja toteuttavat yleensä keskivaikeasti jälkeenjääneet tapaukset. Et voi tietää etukäteen, kenen kyydistä saatat löytää itsesi. He ottavat maksun vastaan kaikilta matkustajilta vuorotellen ja ohjaavat heidät taksiin neljän hengen ryhmissä. Näin me päädyimmekin nelistään naispuolisen kanssamatkustajani (matkalla hautausmaalle) seurassa samaan taksiin tuntemattoman naisen ja tämän syöpäsairaan miehensä kanssa. Mustalle huumorille oli meidän kaikkien mielestä käyttöä tässä kohtaa, koska matkamme oli moniin huvipuistolaitteisiin verrattuna huomattavasti vauhdikkaampi. Kuljettajalla ei ollut minkäänlaista käsitystä liikennesäännöistä: kaasu pohjaan ja ei kun menoksi. Matka oli yhtä muiden kulkuneuvojen ohittelua ja vaaratilanteiden aiheuttamista kymmenen minuutin välein. Kuljettajaa ei ole selkeästi älyllä pilattu, koska hän vei meidät pomonsa ja meidän ohjeistuksista huolimatta “sinne minne osasi” — siis Moskovskajan metroasemalle, eikä suinkaan sinne mihin meidän oli päästävä. Hän tarjoutui kuljettamaan minut Pietarhoviin sieltä, siis lähtöruudulta. Syöpäsairaat kanssamatkustajammekin olivat matkalla aivan toiseen paikkaan, mutta he tyytyivät nielemään pettymyksensä ja jäivät pois Moskovskajan metroasemalla. Minun matkani jatkui täten yksin arvaamattoman ääliön armoilla. Auto pomppi ylös ja alas, melkein osui liikennekaiteisiin, kiilasi “mersujen” ohi ja änki kahden rekan väliin. Ymmärsin tässä vaiheessa mitä meditointi tarkoittaa, kun vilkuilin välinpitämättömästi tätä kaikkea ympärilläni tapahtuvaa ja keskityin miettimään ainoastaan sitä, kuinka ihmeessä minä olin onnistunut päätymään tähän tilanteeseen.
Yhteenvetona voin sanoa, että on teillä kyllä hyvä temppurata, mutta minun silmissäni topologia on kokenut muutoksia ja Narvassa kävin lähellä reunaa. Jatkossa tulen ihailemaan Euroopan rajoja jossain muualla päin. Siellä, mistä pääsee matkustamaan vanhempien luokse. Matkustamiseen käytetty aika ei ole enää sidoksissa etäisyyteen.
Hätätilanteesta johtuen, lähdin aikaisena sunnuntaiaamuna jälleen äitini luokse Pietariin. Sijainti ei ole tätä nykyä kuin ennen muinoin. Euklidisen geometrian, jonka mukaan matka-aika on verrannollinen etäisyyteen ja kääntäen verrannollinen nopeuteen, tilalla onkin sen sijaan Riemannin geometria, jossa avaruus on voimatensoreiden lävistämä. Reitin kesto riippuu siitä, millaiseen tensorivirtaan törmäät matkallasi. Juuri tästä syystä minunkin matkani oli lähtö aivan väärään suuntaan, eikä edes maata pitkin, vaan ensin lautalla ja seuraavaksi bussilla kohti Narvaa. Älkää kysykö. :)
Narvassa näkyi Virosta Venäjälle matkaavien ihmisten jono. Pitkä jono. Tensoreissa tuntui olevan painetta kerrakseen, sillä muiden matkaan vaikuttavien tekijöiden lisäksi meitä oli vastassa virolaisten kadettien vartionvaihdon harjoitus. Tästä johtuen jokaisen rajan ylittävän matkustajan tarkastus vaati tavallistakin enemmän aikaa. Joka tapauksessa, päästyäni jonoon iltapäivällä kello 12:40, olin arvioinut pääseväni Venäjän puolelle saman vuorokauden sisällä, eli ennen kello 23 jolloin Viron raja sulkeutuu.
Seisoskelu rajalla on kuin vankilaan käskevän kortin nostaminen Monopoly-pelissä: “Mene vankilaan, olet menettänyt kymmenen vuoroa”. Tutustuimme nopeasti vieressä seisoviin, samassa tilanteessa oleviin ihmisiin ennen kuin syvennyimme tekemään meille jo tutuksi tullutta asiaa: tuhansien ihmisten ajan haaskaamista. Koko sen ajan pohdin mielessäni, että montako yhden ihmisen työtunnin verran tekemistä tässä mahtaa olla, ja millaisen softan tästä voisi ehtiä kirjoittamaan ja jopa julkaista jo samana päivänä. Kun on kerran käytössä kaikki nämä tunnit, jotka voisi käyttää hyödyksi rauhanomaisten tarkoitusten edistämiseen. Jonossa seisovien tietoteknisillä taidoilla ei ole niinkään väliä, sen kun vaan työntää jokaisen nenän eteen tekoälyä ja käskee fiiliskoodaamaan tauotta.
Aika ei käynyt pitkäksi seisoessa, koska niin kutsutut kaupustelijat keskeyttivät jatkuvasti kiireen olla tekemättä mitään. He ovat paikallisia, jonotuspaikkoja rahaa vastaan myyviä asukkaita. Jonotuspaikkoja kaupataan sekä verkossa — mukaan lukien livelähetyksissä, mikä muistuttaa myynti-ilmoitusten julkaisua sosiaalisessa mediassa (varaa paikkasi etukäteen, me jonotamme puolestasi jne.) sekä haalimalla asiakkaita jonon perältä lupaamalla heille jonotuspaikkoja suoraan jonon etupäästä. Yleistä tylsistymistämme helpottivat tapahtumapaikalla sattuneet riehumiset, kiroilu ja tappelut, joista Viron poliisi ei ollut moksiskaan. Se sai väkisinkin miettimään, että mahtoiko poliisin passiivisuuden taustalla olla oma lehmä ojassa.
Itse keskityin jonottamisen aikana valistustyöhön kertaamalla alakoulun perusmatematiikkaa ihmisten kanssa. Kaupustelijat ovat harvinaisen äänekkäitä, manipuloivia ja vetävät herneen nenään rehellisyyden tullessa puheeksi: “Ole hiljaa, jos sinulla ei kerran ole rahaa maksaa” ja “Anna ihmisen tienata elantonsa rehellisellä työllä”. Monilla jonossa seisovilla oli vaikeuksia hahmottaa mitä tässä oikeastaan tapahtuu ja he pohtivatkin asiaa ääneen: “Miksipä ei?”. Niinpä niin, jonossa seisoi yksi pieni ihminen, jonka tilalle tuli seisomaan toinen ihminen aivan rajanylityspaikan sisäänkäynnin edessä — missä mahtaa olla ongelma?
Ongelmana on jono-käsitteen vääristyminen. Sen määritelmä on “first in — first out”. Jos olet paikalla tiettyyn aikaan, se tarkoittaa sitä, että sinun edellä jonottavat aiemmin paikalle saapuneet. Tämä on ihan reilua kilpailua. Onhan kaikilla jonottajilla taustalla omat Narvaan matkustamiseen vaikuttaneet rajoitteensa, jotka ratkaisivat sen, miten ja mihin aikaan kukin pääsi perille kaupunkiin. Kaupustelijoiden läsnäolon myötä tämä määritelmä loistaa poissaolollaan. Jos he eivät odottaisi täällä etukäteen asiakkaitaan, olisi edessäsi yksi jonottaja vähemmän. Tämä ei ole kuitenkaan vielä aivan kaikki, sillä riippumatta siitä, mitä kaupustelijat väittävät hyväuskoisina pitämilleen ihmisille sosiaalisessa mediassa, he eivät suinkaan tyrkytä yhtä jonotuspaikkaa vain yhdelle henkilölle. Näimme kuinka toistuvasti yhden jonottajan tilalle ilmestyy pariskunta, perhe ja koko sukukokous koirineen. Jos ympärillä olevat jonottajat ovatkin tästä tuohtuneita, kaupustelijat komentavat paikalle kauempana norkoilevat, muut samaan ryhmään kuuluvat ihmiset. Nämä alkavat vuorostaan vakuuttamaan näennäisen hysteerisinä: “Kyllä me kaikki kahdeksan olimme tässä koko ajan, etkö hyvä mies nähnyt vai oletko sokea?”. Fakta on tosiaan se, että merkittävän kokoinen, alaluokan edustajien oloinen porukka pyörii jonon lähellä ja ympärillä ihan jatkuvasti. Tähän porukkaan kuuluvat maleksivat, vetelehtivät, tupakoivat ja seisoskelevat vieressä ihan kiinni: “Miten niin? Minä vain seison tässä” jne. Jokainen kaupustelijoista ei ainoastaan vie tilaa jonosta, vaan hänen on myös poistuttava tunnin välein “ihan vaan käymään vessassa” viedäkseen muualta toisenkin jonotuspaikan. Siellä hän asettuu taloksi, puhuu puuta heinää, esittää kantavansa raskaita matkatavaroita, eli siis tyhjiä matkalaukkuja ja käsimatkatavaroita sekä muunlaista rekvisiittaa. Toisinaan hän jättää “matkatavaransa” jonoon odottelemaan siksi aikaa, kun hän vierailee muissa tukikohdissaan.
Yksi kaupustelija pitää hallussaan keskimäärin neljästä viiteen jonotuspaikkaa 200 metrin pituisessa jonossa. Hänen eduksi muodostuu jonon perässä vallitseva suhteellisen rauhallinen ilmapiiri. Ihmisillä ei vaikuta olevan kiire mihinkään. He istuvat penkeillä, poistuvat välillä kauemmas kahvittelemaan ja vahtivat toistensa matkatavaroita. Mitä väliä, jos paikalla häärää vielä yksi ukko matkalaukkunsa kanssa!
Mitä tulee asiakkaiden työntämiseen jonon sekaan vuoron lähestyessä, se onkin jo raakaa voimaa edellyttävä taito. Välikohtauksilta ei voi välttyä ja niinhän siinä käy, että tiedossa on riehumista ja alatyylistä kiroilua suu vaahdossa. Poliisi ei puutu tilanteeseen mitenkään niin kauan kun kyseessä ei ole fyysiseksi yltyvä yhteenotto. Jonottajat pyrkivät työntämään pois ja olemaan päästämättä joukkoonsa “asiakkaita”, jotka puolestaan päivittelevät teatraaliseen sävyyn kuinka ilkeitä, röyhkeitä ja epäreiluja ihmisiä täällä on. Valitettavasti kaupustelijat onnistuvat kaikesta huolimatta työntämään heidät jonon sekaan, sillä asiakkaat ohjataan jonoon sen etenemistä tarkkaan seuraamalla niin, ettei kukaan heistä seiso lopulta kaupustelijan viemällä paikalla. Jonon liikkuessa eteenpäin, jonottajat eivät osaa enää sanoa, kuka seisoi missäkin, jolloin he eivät myöskään pysty työntämään asiakkaita pois jonosta yhtä sinnikkäästi. He sulautuvat joukkoon ennemmin tai myöhemmin ja tähän ideaan perustuukin koko kaupustelijoiden harjoittama liiketoiminta.
Ja niin minä seisoin tämän kaiken sirkuksen keskellä iltayhdeksään asti, ymmärtäen ettemme todennäköisesti pääse ylittämään rajaa ennen vuorokauden vaihtumista. Meitä edellä seisoi vielä reilut sata ihmistä, kun taas rajanylitys ei ollut prosessina ainoastaan hidas vaan vieläpä ajankulun suhteen arvaamaton. Yksi vuoro päästää rajan yli noin 20 henkilöä kolmesti tunnissa, siis noin 60 henkilön tuntivauhdilla mekin olisimme ehtineet mukaan. Tässä kohtaa tensorit pysähtyivät kohtisuoraan ja piirsivät asymptootin, jolloin aikaa kului yli tunti niin, ettei ketään päästetty rajan yli.
Huomasin tämän sinisen hetken aikana olevani mukavassa seurassa: noin neljä, minä mukaan lukien vähemmän tuttavallista naista sekä nuori miespuolinen ohjelmoija Virosta. Jos laajennetaankin hieman hyvän seuran määritelmää, niin siihen kuului lisäksi hänen takanaan seisova vanha, Pietariin siskonsa ja serkkunsa haastavia asioita selvittämään matkustava liettualaismies. Meidän edessä seisoi energisiä ja hyvätapaisia ihmisiä, mutta sen sijaan takanamme alkoi olemaan tilanne päällä. En ihan heti osannut lukea kahta ihan nuorta teiniä tämän tilanteen osapuoliksi. He olivat Pohjois-Suomesta matkustavia lukiolaisia, Toljatista alun perin kotoisin, minne he olivat myös matkalla. Heidän lentonsa lähtee Pietarista kello 01:40 yöllä. Nuoret olivat holtittomia kuten monet muutkin heidän ikäisensä pojat ja heidän tuppukylästä alkanut matkansa kohti määränpäätä oli kestänyt jo toista vuorokautta.
Kun ymmärsimme, että panokset kovenevat, vaikka meidän jonottajien määrä ei kasvakaan, yritin sysätä teinit jonon etupäähän erään porukkaamme kuuluneen nuoren naisen kanssa yhteisvoimin. Otimme näiden kultamussukoiden tilanteen puheeksi rajanylityspaikan sisäänkäyntiä vartioivien poliisien kanssa. Nuoret eivät ymmärtäneet ympärillä tapahtuvasta juuri mitään, kuten ei sitäkään, kuinka he mahtavat ehtiä lennolleen ja miten heidän käy, jos he eivät ehdikään ajoissa perille. Poliisit katsoivat meitä pitkin nenänvarttaan. Sen voin paljastaa, että jossain kohtaa minä jatkoin keskustelua heidän kanssaan suomeksi ennen kuin annoin periksi ja vaihdoin kompromissina englantiin :). Naispoliiseista toinen oli ihan nuori ja toinen noin 35-vuotias. Poliisien mukaan heillä ei ole mitään keinoja vaikuttaa jonon etenemiseen. Poikia ei päästetty jonon etupäähän.
Tunti ennen rajanylityksen sulkeutumista sattui kohtaus, jonka pystyy pukemaan sanoiksi vain minua lahjakkaampi sanataituri (Babel, jos minulta kysytään :)). Toisaalta tilanne oli sitä luokkaa, että kaikki ne valonheittimet, pimeys, huudot, emotionaalinen ylikuormitus ja kiroilun sekaiset surunvalittelut ansaitsevat pikemminkin visuaalisen havainnollistamisen, mikä taas onnistuu paremmin Boschilta. Minä ohjeistan seuruettamme varaamaan meille pikaisesti yösijan Bookingista. Keskustelen samalla nimi- ja puhelinnumerolistaa laativan, kaupustelijoita pois hätistelevän rohkean naisen kanssa, heidän yrittäessä epäröimättä “ihan vaan varmuuden vuoksi” merkitä ylös listaan kuvitteellisten ihmisten nimiä täyttääkseen seuraavan päivän jonon etukäteen (sic!). Toinen seurueeseemme kuuluva nuori nainen huikkaa minulle kaiken kaaoksen keskellä: “Passi löytyy, Karina, juokse! Poliisi on pidättämässä pojat!” Minä riuhtaisen itseni väkijoukon keskeltä ja juoksen eteenpäin aitaa kohti, valonheittimen valaistessa tietäni. Näen niiden kahden virolaisen naispoliisin ottaneen kiinni meidän kaksi kultamussukkaamme sekä jostain yllättäen ilmestynyttä kaksi muuta teinipoikaa. Naispoliisit julistavat (yllättäen venäjäksi :)) ettei alaikäisten liikkuminen yksin yöllä ilman valvontaa käy päinsä. Nuoret on siksi pidätettävä vanhempiensa henkilöllisyyden selvittämisen ajaksi. Olemme siis käytännössä onnistuneet ilmiantamaan poikien alaikäisyyden yrittäessämme pyytää poliiseja päästämään heidät meidän edelle jonossa!
Minä ilmoitan poliiseille henkilötietoni. Kerron olevani Suomen kansalainen ja ottavani vastuun näiden alaikäisten valvonnasta. Poliisit änkyttävät aluksi “huoltajien kirjallisesta suostumuksesta alaikäisten yksin matkustamiselle”, mutta nähdessään ilmeeni, he päästävät nuoret ja vetäytyvät suosiolla kauemmas. Näin ollen meitä on porukassamme yhteensä viisi (ohjelmoija päätti pysyä meidän tätinaisten mukana) plus yllättäen seuraamme liittyneet neljä teiniä. Ehdotimme ystävällisesti liettualaisvanhukselle jospa hänkin haluaisi liittyä seuraamme, mutta hän fyysisesti hyväkuntoisena totesi aikovansa jonottaa siinä samalla paikallaan vaikka koko yön yli. Me varasimme lähistöltä kaksi yösijaa. Yksi naisista vei teinit toiseen niistä ja toinen nainen lähti tarkastamaan toista, meille varattua yösijaa. Minä ja kolmas nainen käymme istumaan alas keskelle raunioitunutta, matkatavaroiden ja varjojen täyttämää Pietarin aukiota ja ryhdymme vahtimaan vuoroamme. Virolainen ohjelmoija pysyi aluksi seurassamme. Kun yösijaa tarkastamaan lähteneet ja samalla teinit nukkumaan ohjanneet seuralaisemme palasivat takaisin, keskustelimme ja sovimme vahtivuoroista yön ajaksi. Ensimmäisestä vahtivuorosta vastasi minun lisäksi täti-ikäinen nainen, toisesta kaksi nuorta naista ja sitä seuraavasta, kello neljältä aamulla alkavasta virolainen ohjelmoija (siksi, koska mitä lähemmäksi rajanylityksen aukioloa mennään, sitä helpompaa mafialle on herääminen).
Yö oli kylmä. Suurin osa jonottajista olivat poistuneet, mutta moni heistä on edelleen paikalla vahtimassa jonon kriittisiä pisteitä. Tensorit eivät vaikene hetkeksikään. Me puhumme poliisille: “Onko tämä kaikki tarpeellista, eikö teidän tehtäviin kuulu päinvastoin tämän prosessin sujuvoittaminen!” Poliisit vastaavat tiuskimalla laiskasti: “Mitään tällaista ohjeistusta ei ole annettu! Laki ei kiellä myymästä omaa jonotuspaikkaa”. Minä tiedustelen heiltä, että mitä laki sitten tarkalleen sanoo tästä liiketoiminnan muodosta. Ovatko sen harjoittajat lain silmissä itsensätyöllistäjiä vai yksinyrittäjiä? Entä miten verotusjärjestelmä näkee heidät? Antavatko tällaisen liiketoiminnan harjoittajat kenties oikein kuitinkin tarjoamastaan palvelusta? Poliisit vaikuttavat hämmentyneiltä, mutta heidän pokkansa pitää: “Tämä asia kuuluu verottajalle, ei sinulle. Sitä paitsi hehän käyvät kauppaa käteisellä, eli tätä liiketoimintaa ei oikein voi kontrolloida mitenkään”. Totean tästä epäloogisuudesta närkästyneenä, että kannattaa miettiä seuraavaa: siinä missä me lähdemme kyllä pois, täällä rehottava rikollisuus on ja pysyy kanssanne Narvassa. Lopuksi poistun paikalta.
Keskustelemme naispuolisen kanssamatkustajan kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ympärillä on vihdoinkin rauhallista ja kaikki kaupustelijat ovat kaikonneet paikalta. Minä selitän hänelle, kuinka ruma tuo Pushkinin kadun patsas oikein on. Sehän näyttääkin niin pelottavalta pimeässä. Patsas on shakin suurmestari Paul Keres, Narvassa syntynyt ja lähes kaksinkertainen shakin hallitseva maailmanmestari. Patsas esittää Keresiä istumassa shakkilaudan äärellä, edessään tyhjä tuoli. Juuri tälle tuolille jonottajat istuvat, kun he haluavat ottaa kuvia muistoksi Instagramiin. Juttu luisti sen verran hyvin, ettemme edes huomanneet kuinka kolme tuntia ehti kulua. Näemme kuinka seuraamme liittyneet nuoret naiset kävelevät meitä kohti (he molemmat muuten pelaavat samassa naisten jääkiekkojoukkueessa!), mukanaan avain asuntoon, missä virolainen ohjelmoija on jo nukkumassa. Olemme niin kylmissämme, että pystymme hädin tuskin liikahtamaan. Joka paikkaan särkee, mutta eipä asialle voi mitään. Meidän on kompuroitava asunnolle.
Asunto on pimeä ja todella kylmä. Lämmitys on ollut pois päältä huhtikuusta alkaen. Lämmintä vettä tosin löytyy lämminvesivaraajasta. Harjaamme hampaat, juomme teetä pimeässä ja käymme sitten kahdestaan makuulle suurikokoiseen sänkyyn. Tarkistamme ensin ettei virolainen ohjelmoija ole siinä nukkumassa. Hän nukkuu ihan vieressä kerrossängyssä. Ei ole helppoa ennustaa missä ja kenen kanssa tulet reissun aikana viettämään yösi. Minä vietän kolme tuntia nukkuen samassa sängyssä tuntemattoman naisen kanssa. Vieressä kuorsaa tuntematon, noin 28-vuotias kivannäköinen mies. Juuri kellään meistä ei ole mitään tätä vastaan.
Heräämme naispuolisen kanssamatkustajan kanssa vaivalloisesti herätyskellon — itse asiassa kahden herätyskellon ääneen. :) Ketään muuta ei ole paikalla. Virolainen ohjelmoija oli lähtenyt aamuneljältä, kuten oli luvannutkin. Sitten lähtivät tytöt. Natisemme liitoksistamme. Harjaamme jälleen hampaat, pukeudumme ja juomme taas kuumaa teetä. Sitten suuntaamme kaikkine tavaroineen takaisin rajalle. Seurueeseemme mukaan ottamamme teinit eivät ole nukkuneet pommiin. He kävelevätkin jo meitä vastaan hiljaa hytisten. Ihmisjoukko on asettunut jonoon ja näemme eilen listaa laatineen naisen kävelemässä edestakaisin ja tarkastamassa jonottajien vuoronumeroita. Oma vuoronumeroni on 55., sama kuin ikäni. Hyväkuntoinen vanhus oli jonottanut samalla paikalla koko yön, aivan kuin oli sanonutkin. Katsomme häntä ja arvioimme hänen jonotuspaikkaa apuna käyttäen, missä omat jonotuspaikkamme sijaitsevat. Kiinnostavaa on se, etteivät myöskään eilen tutuiksi tulleet opportunistitkaan ole nukkuneet pommiin. He pulisevat jo nyt aivan jonon etupäässä, ääni vilustumisesta käheänä sekä aivan turhaan: raja on kiinni.
Automaattiovet aukeavat aamuseitsemältä. Toiset kaksi poliisia saapuvat paikalle ja niin koko kierros alkaa alusta! Ihmiset tönivät toisiaan, melusaaste on käsittämätön, kirosanat singahtelevat, “te ette muuten seisseet tässä kohtaa!” -huudot kaikuvat eikä siinä vielä kaikki. Emme kuulu ensimmäisten onnekkaiden kahdenkymmenen, rajan yli pääsevään joukkoon, joten alan pikaisesti ohjeistamaan teinejä. Kerron heille miksi heidän kannattaa tehdä vanhempiensa kanssa reklamaatio lentoyhtiölle ja vaatia rahojaan takaisin. Selitän perusteellisesti mitä kaikkia liitteitä heidän on toimitettava reklamaation yhteydessä. Me ostimme nuorille uudet lentoliput. Heidän lentonsa lähtee viideltä illalla Pietarista ja toivommekin koko sydämestämme, että he ehtivät saapua ajoissa perille. Seisomme paikoillamme kuin sillit purkissa, ihan kiinni toisissamme ja ympärillä olevien ihmisten matkatavaroiden osuessa kerta toisensa jälkeen jalkoihimme. Tiedostan koko ajan puutuneiden jalkojeni tietävän ongelmia myöhemmin, mutta keskityn sen sijaan olemaan läsnä hetkessä aivan kuin elämäntapavalmentajat tykkäävät neuvoa. Minulle on siksi tässä kohtaa aivan se ja sama mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuulumme kolmanteen kahdestakymmenestä ihmisestä koostuvaan, rajat ylittävään joukkoon. Jääkiekkoilijat kulkevat molemmin puolin meitä, kun siirrymme eteenpäin käsikynkässä ja tönäisemme teinit kävelemään meitä edellä. Kävelemme nauhan toiselle puolelle rajan yli.
Virolaisten rajatarkastus tuntui silkalta pettymykseltä tämän kaiken seisoskelun jälkeen! Aamuvuoro vaikutti olevan hädin tuskin hereillä ja heidän työtahtinsa sekin varsin hitaalta, vailla kipinää. Pääsemme jatkamaan matkaa nopeasti, mutta tästä huolimatta laahustamme sillan yli Venäjän rajan puolelle, sillä kenenkään meistä jalat eivät meinaa kantaa. Tässäpä kaikki mitä Viro on onnistunut saamaan toiminnallaan aikaan: jopa porukkamme toisinajattelijat tervehtivät venäläisiä rajavartijoita kuin läheisiään samalla kun toiseksi mainitut vastaavat tervehtimällä melkeinpä avosylin. :) Pääsemme rajan yli alle minuutissa, minkä jälkeen meillä on vuorossa pienimuotoinen haaste. Meillä on vaihtoehtona joko kivuta noin kilometrin pituinen etäisyys mäkeä pitkin bussipysäkille (mukanaan eiliset bussiliput, mitkä saattavat olla vielä voimassa tai sitten eivät) tai vaihtoehtoisesti taksin tilaaminen. Minä ja naispuolinen kanssamatkustajani valitsemme taksikyydin. Hän on myöhästymässä haudalla vierailusta (on kulunut vuosi läheisen kuolemasta, koko hänen perheensä saapuu paikalle) ja minä olen menossa hoitamaan asioita. Minä hoidan hinnasta tinkimisen ja vastassa on jälleen mafian oloinen porukka. Tilanne on tällä kertaa kuitenkin lastenleikkiä kaupustelijoiden toimintaan verrattuna. Paljon huonompaa on se, että tinkimistä harrastaa useammin enemmän tai vähemmän keskustelutaitoinen järjestäytynyt rikollisuus — kun taas autopommi-iskuja toteuttavat yleensä keskivaikeasti jälkeenjääneet tapaukset. Et voi tietää etukäteen, kenen kyydistä saatat löytää itsesi. He ottavat maksun vastaan kaikilta matkustajilta vuorotellen ja ohjaavat heidät taksiin neljän hengen ryhmissä. Näin me päädyimmekin nelistään naispuolisen kanssamatkustajani (matkalla hautausmaalle) seurassa samaan taksiin tuntemattoman naisen ja tämän syöpäsairaan miehensä kanssa. Mustalle huumorille oli meidän kaikkien mielestä käyttöä tässä kohtaa, koska matkamme oli moniin huvipuistolaitteisiin verrattuna huomattavasti vauhdikkaampi. Kuljettajalla ei ollut minkäänlaista käsitystä liikennesäännöistä: kaasu pohjaan ja ei kun menoksi. Matka oli yhtä muiden kulkuneuvojen ohittelua ja vaaratilanteiden aiheuttamista kymmenen minuutin välein. Kuljettajaa ei ole selkeästi älyllä pilattu, koska hän vei meidät pomonsa ja meidän ohjeistuksista huolimatta “sinne minne osasi” — siis Moskovskajan metroasemalle, eikä suinkaan sinne mihin meidän oli päästävä. Hän tarjoutui kuljettamaan minut Pietarhoviin sieltä, siis lähtöruudulta. Syöpäsairaat kanssamatkustajammekin olivat matkalla aivan toiseen paikkaan, mutta he tyytyivät nielemään pettymyksensä ja jäivät pois Moskovskajan metroasemalla. Minun matkani jatkui täten yksin arvaamattoman ääliön armoilla. Auto pomppi ylös ja alas, melkein osui liikennekaiteisiin, kiilasi “mersujen” ohi ja änki kahden rekan väliin. Ymmärsin tässä vaiheessa mitä meditointi tarkoittaa, kun vilkuilin välinpitämättömästi tätä kaikkea ympärilläni tapahtuvaa ja keskityin miettimään ainoastaan sitä, kuinka ihmeessä minä olin onnistunut päätymään tähän tilanteeseen.
Yhteenvetona voin sanoa, että on teillä kyllä hyvä temppurata, mutta minun silmissäni topologia on kokenut muutoksia ja Narvassa kävin lähellä reunaa. Jatkossa tulen ihailemaan Euroopan rajoja jossain muualla päin. Siellä, mistä pääsee matkustamaan vanhempien luokse. Matkustamiseen käytetty aika ei ole enää sidoksissa etäisyyteen.
Karina Terekhova